Ei faarim peltoo halla viä

Katovuodet ja nälänhätä

Pieneksi jääkaudeksi kutsuttu kylmä jakso alkoi 1400-luvulla ja päättyi 1800-luvun lopulla poikkeuksellisen koviin pakkasiin. Euroopan viimeinen suuri nälänhätä koetteli Suomea talvella 1867–1868.

Muutamassa kuukaudessa nälkään ja kulkutauteihin kuoli lähes 140 000 ihmistä. Pahiten kato koetteli Pohjois- ja Itä-Suomessa, jossa kuoli kokonaisia perheitä.

Juhannukseen asti järvet olivat jäässä, karjaa ei voitu laskea laitumelle eikä peltoja kylvää. Rehun puutteessa moni joutui teurastamaan suuren osan eläimistään.

Juhannuksen hetkellisen lämpimämmän jakson aikana pellot kylvettiin. Ensimmäiset hallat koettiin kuitenkin jo heinä-elokuussa ja syyskuun pahin hallayö tuhosi paikoin koko sadon. Ruista saatiin alle puolet ja ohraa kolmasosa edellisvuotisesta sadosta.

Kato koetteli myös muuta Eurooppaa ja vilja kallistui, eikä hätäapuviljaa saatu kuljetettua Suomeen. Lokakuussa Etelä-Suomessa oli -30 astetta. Tilattomat maataloustyöläiset saivat palkkansa pääasiassa viljana, jota katovuosina ei kuitenkaan juuri riittänyt ruoaksi, saati talteen pantavaksi. Ihmiset turvautuivat pettuleipään tai lähtivät vaeltamaan kerjäläisinä etelään. Suomessa oli jo vanhastaan jauhettu huonoina viljavuosina leipäjauhojen sekaan männyn nilasta (kaarnan ja rungon välissä oleva kerros) tehtyä pettua.

Sinänsä pettu ei ollut myrkyllistä. Siinä oli monia hiven- ja kivennäisaineita, mutta ei juurikaan energiaa. Se siis täytti vatsan, muttei antanut voimia ja suurina annoksina pettu rasitti elimistöä. Petunsyöjän tunnistikin omituisesta pihkantuoksuisesta hajusta.

Huomattavasti myrkyllisempi korvike oli jäkäläleipä. Myös jauhettuja olkia käytettiin leivän seassa, samoin sammalta ja kasvien juuria. Erityisesti oljet olivat kuitenkin huonosti sulavia ja aiheuttivat paljon vahinkoa ruuansulatukselle.

Joka pitäjässä ja monissa kartanoissa, pappiloissa ja suuremmilla tiloilla yritettiin ruokkia kerjäläisiä, mutta samalla pelättiin helposti tarttuvia kulkutauteja. Eniten ihmisiä tappoivat lavantauti ja punatauti, jotka tarttuivat usein myös sairastuneita hoitaneisiin pappeihin ja lääkäreihin. Talvella 1868 Vihdissä kuoli pilkkukuumeeseen 324 nälän heikentämää asukasta. Kuolleisuus oli korkeimmillaan juuri ennen uuden viljasadon valmistumista.