Kunja sil kellä se kuuluu, anns sijan erel mennä!

Nimet 1800-luvulla

Aiemmin ihmisille annettiin vain etunimi. Etunimen lisäksi käytettiin Pohjoismaissa yleisesti isännimeä, esim. Kyösti Juhaninpoika. Sukunimet ovat syntyneet isännimen, asuinpaikan tai ammatin mukaan.

Tavallinen kansa käytti sukunimiä 1800-luvulle saakka lähinnä Itä-Suomessa, kun taas Länsi-Suomessa käytettiin talonnimeä. Länsi-Suomessa sukunimet vakiintuivat vasta 1920-luvulla, jolloin sukunimet tulivat pakollisiksi kaikille.

Ensimmäistä kertaa kirkonkirjoissa nähtiin alkuperältään suomalaisia nimiä Kalevalan ilmestymisvuonna 1835. Silloin kastettiin eräässä kartanossa osittain suomalaisniminen poika Onni Kurt Alfred Wetterhoff.

Seuraavalla vuosikymmenellä kirkonkirjoista löytyvät ensimmäisen kerran nimet Ilma, Aina, Oiva, Väinö ja Toivo. Vähäinen uudistusliike oli saanut vaikutteensa saksalaisesta romantiikasta, jonka runoilijat olivat tuotannossaan nostaneet esiin vanhoja, vuosisatoja unohduksissa olleita nimiä. Kalenterista löytyi 1850-luvulla myös nimet Armas, Aura, Eino, Helmi (m), Hilja, Ihanelma, Kaino (m), Kauno, Lahja, Lempi (m), Mainio, Saima, Solmu ja Suoma sekä Usko. Vielä 1870-luvulla pappi saattoi kieltäytyä kastamasta lasta vaikkapa Ilmariksi, sillä sen katsottiin olevan pakallinen nimi.

Nimipäivänvietto levisi lounaissuomalaisen ydinalueen ulkopuolelle vasta 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana.

Viettoon kuului useita erilaisia piirteitä, joista osa esiintyi ainoastaan lasten ja nuorten nimipäiväjuhlissa: nimipäiväpöytä, -salko tai –puu, olkinukkeja pilaloruineen, ampuminen, kestityksen vaatiminen jne.

Aikuisten nimipäiviä juhlistettiin kahvitarjoiluin ja lahjoin, myöhemmin myös mm. lauluherätyksin ja kukkaseppelein.