Hiisi Vihdissä – Faktaa ja fiktiota 

Hiisi Vihdissä -näyttely oli esillä Vihdin museossa 19.7. – 27.9.2009.
Museon näyttelyssä Hiiden olemusta ruodittiin  perinteen, tutkimuksen ja mielikuvituksen näkökulmista.
Näyttely oli suunnattu erikoisesti lapsille ja varhaisnuorille, joille myös toiminnallinen osio.
Nähtävillä oli lyhytelokuva "Hiiden vieraana Vihdissä" vuodelta 1971.

Syksyllä 2008, jolloin suunniteltiin seuraavan vuoden Vuosisatamarkkinoiden teemaa, nousi jostain Hiidenveden syvyyksistä kokouksessa olevien mieleen Hiisi, joka vaati itseään esiteltäväksi. Hiisi pääsi markkinoiden teemaksi, mutta myös Vihdin museon kesänäyttelyn aiheeksi.

 Hiittä etsittiin internetistä, pitäjän paikannimistä, vesien rannoilta, järven seliltä, metsistä ja kukkuloilta. Satukirjallisuus tunsi yhden hiiden ja arkeologinen kirjallisuus toisen. Semantikot tutkivat hiisi-sanuetta ja paikannimitutkijat ovat tehneet vertailevaa tutkimusta. Vihdissä erityisesti hiisi on ollut tuttu. Kaikki tietävät hiiden, mutta mikä ihme se oikein on?

Vuonna 1972 Vihdin nuorisotoimi tilasi mainostoimistolta esittelyfilmin: Hiiden vieraana Vihdissä. Siinä hiisi on ystävällinen peikko, joka esittelee kotikuntaamme. Peikkokäsitys tuntuu olevan eniten levinnyt mielipide Hiiden olemuksesta. Pitäjänneuvos Helmi - Briitta Lajunen kirjoitti Luoteis - Uusimaa -lehteen 1994: "Meidän Hiitemme ei ole paha haltija, vaan jonkinlainen Vihdin suojelija, joka ilmestyy, jos katsoo tilaisuuden sen arvoiseksi. Hiisi-näyttelyyn Hän tuli helikopterilla v. 1971 ja on sen jälkeen vieraillut silloin tällöin Vihdin päivilläkin, olipa hän kerran Forumin pihassa Helsingissä laulamassa ylistystä Vihdille."

 Vihdin vanhat paikannimet Hiidenvesi, Hiidensilta, Hiidenkellari, Hiidenmäki jne. ovat peräisin ajalta, josta ei ole kirjoitettua tietoa. Hiidenvesi aiheutti näyttelyn tekijöille yllätyksen: kun sitä katsoi kartalta kokonaisuutena, niin mikä sieltä tulikaan esiin? Tietysti pitkäjäseninen Hiisi, joka kalasteli omassa järvessään. Hiidenveden Hiidestä tuli täten näyttelyn tunnus. Vilja Kerolan (Woodwork Jollywood) tekemän Hiisinen -kirjan kautta saavat lapset mietittävää. Kirkkoniemen koulun oppilaat ottivat Hiiden omakseen ja taiteilivat suuren määrän erilaisia hiisipeikkoja: metsän puihin piilotettuina ja kirjaviin vaatteisiin puettuina. Kaikki tulivat Vihdin museon näyttelyä juhlistamaan. Mitä Helmi-Briitta Lajunen sanoikaan: Hiisi ilmestyy, jos katsoo tilaisuuden sen arvoiseksi.

Museon näyttelyn valokuvista kiitämme Vihdin kameraseuran puheenjohtaja Pekka Vähäsarjaa ja Hiisi –piirroksista ja –peikoista Kirkkoniemen koulun oppilaita ja opettajia. Hiiden jalanjäljissä sekä Hiidenlinna–pelit on suunnitellut ja toteuttanut vt. amanuenssi Tiia Salo. Museon työryhmän ovat muodostaneet Pirkko Aurell, Tiia Salo, Heidi Tammelin ja Satu Vierto.

Alkuperäinen hiisi 

Hiisi oli alkuaan pakanuudenajan pyhä metsikkö, uhrilehto tai kalmisto. Pronssi- ja rautakauden ihmiset halusivat pitää vainajat asuinpaikkojensa lähellä. Vainajia muistettiin lahjoin, esimerkiksi ruokalahjoin sadonkorjuun aikana. Pyhällä paikalla vietettiin juhlia ja tieto paikkojen pyhyydestä säilyi sukupolvien ajan kristinuskon saapumiseen asti. Uuden uskon rakennukset, kirkot, rakennettiin usein vanhojen hiisien päälle.

Hiisi saattoi myös merkitä pyhää puuta tai lähdettä ilman että siihen tai sen läheisyyteen olisi liittynyt hautausta. Näitä hiisiä palvottiin aina keskiajalle saakka.

Kuva: Lohjan Jalassaaren Arorinteen rautakautisen kalmistoalueen hautaröykkiöitä. Lohjan museo, 1991  

Hiiden monet merkitykset

Hiisi sanan juuria on tutkittu 1700-luvulta lähtien.

Christfrid Ganander perusteli Hiisi- nimen juontavan juurensa egyptiläisten Isis-jumalattaren nimestä. Hän selittää Hiiden tarkoittavan myös mahtavaa Jumalaa, Jumalatarta, hornaa, Kyöpelinvuorta tai Paholaista. Ganander kertoo Vihdissä olevan Hijden wesi ja Hijden wainio- nimiset paikat.

Sanan hitto johdannainen esiintyy myös suomensukuisten kansojen murteissa. Virossa lähinnä vastaavan johdoksen hiid (vartalo hiiu-) merkitys on ’jättiläinen’.

Tämänhetkinen tutkimuspitää todennäköisimpänä vaihtoehtona hiisi -sanan alkuperälle skandinaavista lainasanaa. Lainalähteelle (kantaskandinaavin *hiði, *hiÞi, merkityksessä ’villieläimen luola tai onkalo; tiheikkö, louhikko, metsikkö’) ei ole pystytty osoittamaan uskonnollista merkitystä. Pakanallis-uskonnollisen merkityksen sana olisi siten saanut vasta lainan ottajan kielessä.

Nykysuomen sanakirjan mukaan hiisi tarkoittaa mm.

1. alkuaan pakanuudenajan pyhä metsikkö, uhrilehto, kalmisto

2. myöhemmin paha paikka, horna, helvetti

3. metsän, veden tms. paha haltija, tarunomainen kookas olento, jättiläinen, paha olento, paholainen

Hiidenkiukaat

Rannikon pronssikautisia hautaröykkiöitä, hiidenkiukaita, on pidetty merkkinä asutuksen pysyvyydestä. Niihin haudattiin vainajat joko ruumiina tai poltettuina.

Hiidenkiukaat ovat enimmäkseen pyöreitä muodoltaan, mutta on myös pitkulaisia ja suorakaiteen muotoisia. Suomen suurin hiidenkiuas on Lapin kunnan Sammallahdenmäen hautaröykkiö, joka on nimetty yhdeksi maailmanperintökohteeksi.

Hiidenkiukaat sijaitsevat usein maisemallisesti näyttävillä paikoilla vesistöjen rannoilla. Tästä syystä niiden on ajateltu toimineen myös jonkinlaisina rajamerkkeinä.

Hiisi ja metsästys

Metsästyskulttuuria tutkineen Heikki Lehikoisen mielestä Hiiden käyttämisen palvontapaikkana johti myös siihen, että lähiseutujen metsästäjät palvontapaikoille kokoontuessaan saivat samalla oivan tilaisuuden esitellä saaliseläimiään. Tätä todistaa hänen mielestään pirkkalalainen paikannimistö, jossa mm. Hiidenmäki, vanha uhripaikka, sijaitsee Hiidentien alussa. Hiidentie on vanha kauppareitti, joka ulottuu Pirkkalasta Turun seuduille asti.

Agricola erottelee suomalaisista muinaisjumalista kertovassa tekstissään kahden eri jumaluuden avustavan metsästyksessä: Hiiden ja Tapion. Lehikoinen arveleekin Hiittä käytetyn apuna erityisesti suurriistan pyynnissä. Metsänkuningas Tapio olisi ollut ainoastaan ansapyyntiä suojeleva jumala. Hiiden hirven metsästys esiintyy Kalevalassa ja Mythologia Fennica kertoo hiiden ajavan karhuja ja susia kuin lampaita. 

Nimistötutkija Gunvor Kerkkonen näkee Hiisi-paikkojen liittyvän turkistenmyyntipaikkoihin. Paikalliseksi todisteeksi hän tarjoaa Vihdin Hiidenvedessä sijaitsevaa Kiihtelyssaarta; kiihtelys on vanha suomalainen oravannahkojen kaupassa ja verotuksessa käytetty määrän yksikkö, 40 oravannahan nippu.

Hiiden hirven hiihdäntä

Kaunis Kauppi Köyrötyinen, Varsin veitikkä verevä
Syksyn lylyä laati, Ketti kalhuja kevähän.
Saapi sukset valmihiksi, Niin itse sanoiksi virkko:
"Ei ole sitä metsässä, Jalon neljän juoksevata,
Ei ole sitä metsässä, Jot´ ei näillä yllättäne
Kalhuilla pojan Kalevan."
-- 

Pääty hiiet kuulemassa, Juuttahat tähyämässä.
Hiiet hirviä rakenti, Juuttahat suki poroa,
Pään mäkäsi mättähästä, Selän aivin aiaksesta,
Jalat rannan raippasista. Hiiet neuvo hirviänsä
Ku kunki sukimoansa, Itse ilmoin luomiansa:
"Juokse tästä, Hiien hirvi!"
-- 

Siitä juoksi Hiien hirvi, Poropetra poimetteli
Ahin aittojen perätse, Varsin veitikän veräjän.
Lapin lapset itketteli, Lapin naiset nagratteli,
Lapin koirat haukutteli, Kattilat tulelta kaato,
Selät keitin keikahutti, Keitot tuhkahan tuherti,
Liemet lietehen levitti.
-

Aina juoksi Hiien hirvi,Poropetra poimetteli.
Tuli veitikkä kotihin, Niin lapset sanoa saatto:
"Tästä juoksi Hiien hirvi, Poropetra poimetteli,
Jalkasi jalo tevana, Lapin koirat haukutteli,
Lapin naiset nagratteli, Lapin lapset itketteli,
Kaato kattilat tulelta, Selät keitin keikahutti,
Keitot tuhkahan tuherti, Liemet lietehen levitti."
-- 

Aina juoksi Hiien hirvi, Se sinne mänövi tuosta.
Siitä veitikkä verevä, Pian suuttu ja vihastu,
Lykkäsi lylyn lumelle. Kun on voina vuolakkeena,
Kanto kalhunsa sivulle. Ku on kiitävän havukan,
Kanto kaksi sauvoansa. Kahen puolin kalhuistansa,
Toinen makso markan sauva,Toinen ruskian reposen.
     

Lykkäsi lylyä kerran: Silmän siintämättömähän.
Lykkäsi lylyä toiste: Korvan kuulemattomahan.
Niin kerralla kolmannella, Lysmähti lyly lävestä,
Taittu kalhu kannan tiestä, Sauva suovaron varasta
Hiien hirven lautasehen, Poropetran palkimehen.
Taljoa taputteloopi: "Sopisipa tuossa maata
Nuoren neitosen keralla, Lempityttösen levätä."

Miksi palvontapaikka muuttui pahaksi peikoksi?

Paavi Gregorius IX oikeutti Suomen kirkon ottamaan haltuunsa pakanallisiin menoihin käytetyt paikat ja pyhäköt vuonna 1229. Vuonna 1534 Novgorodin piispa antoi määräyksen tuhota suomalaisten pakanalliset lehdot, epäjumalain temppelit ja upottaa uhrikivet veteen. Vanhojen uskomusten kitkeminen ei kuitenkaan ollut helppoa ja usein kirkon määräämiin hävityksiin ei löytynyt tekijöitä. Pyhiä puita ja lehtoja kaadettiin kuitenkin vielä 1800-luvun lopulle saakka.

Ensimmäiset tiedot suomalaisista muinaisjumalista kirjasi Agricola, kun taas 1700-luvulla ilmestyi Gananderin kirja suomalaisten kansanuskonnosta. 1800-luvulla Z. Topelius vanhempi keräsi kansanrunoja ja vanhoja käsikirjoituksia ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin 1830-luvulla elvyttämään muinaisia muistoja. Näiden esimerkkien ohella virisi 1800-luvulla laajempi kiinnostus suomalaiseen kansanrunouteen.

Agricolan jumalaluettelo

Epeiumalat monet tesse, muinen palveltin caucan ia lesse.
Neite cumarsit Hemelaiset seke Miehet ette Naiset.
Tapio Metzest Pydhyxet soi ia Achti wedhest Caloia toi.
Äinemöinen wirdhet tacoi, Rachkoi Cuun mustaxi iacoi.
Lieckiö Rohot iwret ia puudh hallitzi ia sencaltaiset mwdh.
Ilmarinen Rauhan ia ilman tei ia Matkamiehet edheswei.
Turisas annoi Woiton Sodhast, Cratti murhen piti Tavarast.
Tontu Honen menon hallitzi, quin Piru monda willitzi.
Capeet mös heilde Cuun söit, Calevanpoiat Nijttut ia mwdh löit.

Waan Carialaisten Nämet olit, Epeiumalat quin he rucolit.
Rongoteus Ruista annoi, Pellonpecko Ohran casvon soi.
Wirancannos Cauran caitzi, mutoin oltin Caurast paitzi.
Egres hernet Pawudh Naurit loi, Caalit Linat ia Hamput edhestoi.
Köndös Huchtat ia Pellot teki, quin heiden Epeuskons näki.
Ia quin Kevekylvö kylvettin, silloin ukon Malia iootijn.
Sihen haetin ukon wacka, nin ioopui Pica ette Acka.
Sijtte palio Häpie sielle techtin, quin seke cwltin ette nechtin.
Quin Rauni Ukon Naini härsky, ialosti Wkoi Pohiasti pärsky.
Se sis annoi Ilman ia Wdhen Tulon, Käkri se liseis Carian casvon.
Hijsi Metzeleist soi woiton, Wedhen Eme wei Calat wercon.
Nyrckes Oravat annoi Metzast, Hittavanin toi Ienexet Pensast.

Eikö se Cansa wimmattu ole, ioca neite wsko ia rucoile.
Sihen Piru ia Sundi weti heite, Ette he cumarsit ia wskoit neite.
Coolludhen hautijn Rooka wietin, ioissa walitin parghutin ia idketin.
Menningeiset mös heiden Wffrins sait, coska Lesket hoolit ia nait.
Palveltin mös palio mwta, Kivet Cannot Tädhet ia Cwta.
Nin mös esken Pavin Opin ala, cumartin iulkisest ia sala.
Epelughuiset Loondocappalet, Iumalan Sias quin Pyhydhet.
Quin oli Tulda wette ia mulda, Oxi ia Puita ia Coolutten Luita.
Sola Muna Rohot ia Lihat, pidhit HERRAN Palvelus Siat.
Woico iocu ne caiki yleslukia, ioista se Ioucko itzens tukia.
Waan elken nyt cumarco kenge, quin Ise Poica ia Pyhe henge.

Epäjumalia monia tässä, muinoin palveltiin kaukana ja läsnä.
Näitä kumarsivat hämäläiset, sekä miehet että naiset.
Tapio metsästä pyydykset soi, ja Ahti vedestä kaloja toi.
Väinämöinen virret takoi, Rahko kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö rohdot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman toi ja matkamiehet perille vei.
Tursas antoi voiton sodassa, Kratti huolen piti tavarasta.
Tonttu huoneen menon hallitsi, kuin Piru monta villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söivät, Kalevanpojat niityt ja muut loivat.

Vaan karjalaisten nämä olivat, epäjumalat joita he rukoilivat.
Rongoteus ruista antoi, Pellonpekko ohran kasvun soi.
Vironkannas kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurasta paitsi.
Äkräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huuhdat ja pellot teki, kun heidän epäuskonsa näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin ukon vakka, niin juopui piika että akka.
Sitten paljon häpeällistä siellä tehtiin, kun sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härski, jalosti Ukon pohjasta pärski.
Se siis antoi ilman ja veden tulon, Kekri se lisäsi karjan kasvun.
Hiisi metsäläisistä soi voiton, veden emo vei kalat verkkoon.
Nyrckes oravat antoi metsästä, Hittavan toi jänikset pensaasta.

Eikö se kansa vimmattu ole joka näitä uskoo ja rukoilee.
Siihen piru ja synti veti heitä, että he kumarsivat ja uskoivat näitä.
Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parkuttiin ja itkettiin.
Menninkäiset myös heidän uhrinsa saivat, koska leskiä hoivasivat ja naivat.
Palveltiin myös paljon muuta, kiviä, kantoja, tähtiä ja kuuta.
Niin myös äsken paavin opin alaa, kumarrettiin julkisesti ja salaa.
Epälukuiset luontokappaleet, Jumalan sijassa kuin pyhyydet.
Kun oli tulta, vettä ja multaa, oksia ja puita ja kuolleitten luita.
Suolat, munat, rohdot ja lihat, pitivät HERRAN palvelus-sijat.
Voiko joku ne kaikki edes lukea, joista se joukko haki itselleen tukea.
Vaan älköön nyt kumartako kukaan, kuin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mukaan.

Daavidin Psalttarin alkupuhe, 1551

Tarina vihtiläisten aatelisherrojen alkuperästä

Kansantarina

Vanha tarina, joka ehkä erilaisina muunnelmina tunnetaan monillakin paikkakunnilla, kertoo aatelisherrojen alkuperästä seuraavaa:

 Jättiläinen oli kerran jostain syystä perin juurin kyllästynyt aatelisherrojen alituisiin metkuihin ja päättänyt viedä heidät niin kauas sisämaahan, ettei enää ikinä näkisi heitä. Siksi hän oli koonnut aatelisherrat suunnattoman suureen jättiläisensäkkiinsä ja lähtenyt kantamaan sitä kohti pohjoista.

   Säkki painoi, ja hellekin vaivasi. Jättiläisen täytyi kuin täytyikin pysähtyä levähtämään. Säkkinsä hän asetti vierelleen tie oheen ja nukahti siihen paikkaan. Siinä se kuorsasi niin kovasti, että sen seudun nuorukaiset tulivat oikein joukolla paikalle. Ja kyllä hielle riitti ihmettelemistä. Säkistä kuului kuin ihmisen puhetta. He menivät lähemmäksi. Ja ihmisen puhetta sieltä tosiaankin kuuluikin: "Hyvät miehet, auttakaa meitä. Me tukehdumme tänne kamalaan säkkiin."

   Pojat miettivät ja miettivät, mitä voisivat tehdä. Säkkiä he eivät uskaltaneet ruveta aukaisemaan, sillä jättiläinen oli sitonut sen nuorat ja paulat vyötärölleen ja varmasti heräisi jo, jos niihin koskisi. Vihdoin viisain pojista sanoi: "Nyt minä tiedän! Tehdään puukolla ilmareikä säkin pohjaan." Ja niin he tekivätkin. Ihan hyvää hyvyyttään tekivät saman tien useimmankin reiän säkin pohjaan. Siinä samassa heräsi jo jättiläinenkin ja koko nuorukaisjoukko katosi kuin pyyhkäistynä paikalta. Sen he vielä näkivät, kuinka jättiläinen muitta mutkitta heitti säkin selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaa.

   Aluksi matkanteko kävikin oikein hyvin, vaikka aatelismiehet kiukuissaan säkissä potkivat toisiaan. Mutta kun he jonkin ajan kuluttua kaiken lisäksi alkoivat käyttää herrasmiehille täysin sopimatonta kieltä, manailla karkeasti ja huudella kirosanoja kantajalleen, ärjäisi jättiläinen äkkiä vihaisena: "Ja nyt jos ette ole siellä säkissä ihmisiksi, upotan minä koko tänne asti kantamani sotkun lähimpään järveen, jonka matkan varrelta löydän. Niin minä, totta vieköön, teen!"

   Samalla hän heitti kiukkuisesti säkin toiselta olalta toiselle. Säkissä tuli aivan hiljaista. Eivät he niinkään siellä säikähtäneet jättiläisen uhkausta kuin ääntä, joka oli kuin ukkosen jyrinä, ja sitä, että pari heistä oli säkin heilautuksesta pudonnut alas, ties minne.

   Matkan jatkuessa pidemmälle kävi aateliherrojen olo säkissä varsin tukalaksi. Eivät he enää ääneen mitään uskaltaneet sanoa, potkivat vain toisiaan entistä kiukkuisemmin. Niin kovasti he säkissä lopulta potkivat ja temmelsivät, että säkin pohja Vihdin kohdalla peräti repesi ja kokonainen nippu aatelisia ropsahti sieltä alas.

   Tarina ei varsinaisesti kerro, oliko se paikkakunta, jossa jättiläisen säkinpohja repesi, ehkä Herrakunta ja saiko se siitä tapauksesta nimensäkin. Mutta sen se vielä tietää, että jättiläisen tänne tuomat aatelisherrat kansoittivat Vihdin säterikartanot ja elivät niissä mahtavina herroina pitkän aikaa.

   Kerrotaan myöskin, että säkin kulmaan oli jäänyt vielä vähän aateliherroja, joita jättiläinen lähti kuljettamaan Somerolle päin.

   Näin siis kertoo vanha tarina, jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Se on vain yksi niistä esi-isiemme mielikuvituksen tuotteista, joilla he ilahuttivat toisiaan silloin, kun ei muitakaan huvituksia ollut.     

Lähde: Halla, Onni (toim.). Vihdin kirja. Kuvauksia Vihdistä kautta aikojen. 1969.

Vihdistä säilynyt jättiläistarina vuodelta 1894

"Jättiläinen asui Hiidenveden rannalla Lusilan kylän läheisyydessä. Tapahtui, että hänen luokseen tuli ruotsalainen ratsumies, joka pyysi häneltä jotain juotavaa. Jätti antoi hänelle ensiksi juomaa kousasta. Ratsumies sanoi: eikö sinulla ole parempaa astiaa? Jätti tarjosi hänelle puuastiasta juomaa. Tämäkään astia ei kelvannut ratsumiehelle. Sitten jätti yritti tarjota hänelle rauta-astiaa. Se oli aivan liian yksinkertainen ratsumiehen mielestä. Lopuksi jättiläinen tarjosi hänelle jotain juoman tapaista hopeapikarissa. Pikari miellytti ratsumiestä ja hän päätti ottaa sen omakseen. Tässä tarkoituksessa hän heitti pikarin sisällön olkansa yli. Neste oli niin syövyttävää, että kun se osui hevosen kupeille, siitä karvat irtosivat. Ratsumies lähti kuitenkin karkuun pikari mukanaan kohti Lohjaa. Jättiläinen lähti kömpelösti seuraamaan häntä. Kun jätti huomasi, ettei se onnistu saamaan häntä kiinni, rupesi se laulamaan loitsuja, mitkä aiheuttivat sen, että pikari ratsumiehen kädessä alkoi sulaa. . Silloin alkoi Lohjan kirkko kaukana näkyä. Ratsumies ei tiennyt, pystyykö hän pitämään enää pikaria kädessään. Silloin hän kuuli äänen huutavan: "Aja viirikalle, viirikalle, viirikalle!" Hän ehti nyt Lohjan kirkon luo, kiirehti sisälle ja asetti pikarin alttarille, jossa pikari lakkasi sulamasta. Pikari kuuluu edelleen olevan Lohjan kirkossa ja sen toinen reuna on sulanut.

Lähde: Finskt Museum 1894, Vihdistä säilynyt jättiläistarina vuodelta 1894, kertojana Hannes Aejmelaeus

Vihtiläistä Hiisi-nimistöä

Hiidenkirnu

Jääkauden loppuessa noin 10 000 vuotta sitten mannerjään sulamisprosessi aiheutti hiidenkirnuiksi kutsuttuja luonnonmuodostelmia. Jäätikön pohjalla olevissa sulamisvesitunneleissa voimakkaasti virtaava vesi kuljetti mukanaan lohkareita ja kiviä. Kalliokielekkeiden kohdalla sulamisvesivirta vei mennessään irtomaapeitteen. Sulamisvesitunneliin syntyi voimakkaita vesipyörteitä ja virran mukana kulkeutuneet lohkareet alkoivat pyöriä. Ne porautuivat alla olevaan kallioon, jolloin syntyi pyöreitä hiidenkirnuja. Vihdistä voi löytää hiidenkirnuja mm. Kourlan kylästä, Pääkslahdesta ja Palajärveltä.

Hiidenkivi

Hiidenkiviksi kutsutaan usein suuria ja yksinäisiä kiviä. Siirtokivilohkareet ovat jääkauden kallioperästä irrottamia ja sulavan jäävirran usein kauaksi alkuperäisestä kalliosta kuljettamia irtokiviä. Siirtokivilohkareita on entisaikoihin usein käytetty hyväksi rajakivinä. Härtsilän Markkulassa sijaitsee suuri Hiidenkivi veden partaalla Myllylahden itäreunalla.

Hiidensilta

Vihdin alueella sijaitsee useampikin Hiidensilta-niminen paikka. Yksi näistä on Enäjärven Lusilassa sijaitseva geologinen muodostuma. Luotojonon kohdalla laskeutuu järveen myös Hiremmäki. Alueelta tiedetään myös Hirelluala, joka on osittain Niemoon torpan asuinrakennuksen alla. Myös Hiidenveden Myllylahdessa on yhdestä kivestä koostuva Hiidensilta, joka muistuttaa ulkonäöltään vanhan sillan maatukea.

Hiidenmäki

Ympäri Suomea löytyy Hiisi-nimisiä paikkoja järvien rannoilta, joista muistitieto tietää kertoa seuraavaa: kirkkomatkalla olevat naiset joutuivat nousemaan kirkkoveneistä pois ennen Hiisi-nimisiä paikkoja. He joutuivat kiertämään maakannaksen kautta. Usein näitä naisten käyttämiä reittejä on nimitetty esimerkiksi Naistenmatka - nimellä.

Hiidenkattila

Hulttilassa sijaitsee suuri hiidenkirnu, jota Hiidenkattilaksi kutsutaan. Se on toiminut rajamerkkinä Tervalammen, Hulttilan, Ojakkalan ja Ollilan välillä.

Hiidenkellari

Hiidenkellari, tai Hiisinkellari, sijaitsee Lusilan kylässä Enäjärven rannalla. Se on järven rannalla olevassa kalliossa, johon on muodostunut luola. Lienee Hiiden karkottanut kellaristaan kirkonkellojen soitanta.

Hiidenniitty

Lankilan ja Veikkolan kylissä sijaitsevat Hiidenniityiksi nimetyt niityt. Vihtiläinen muistitieto kertoo niiden olevan vanhoja vesijättöalueita.

Hiidenharju

Hiidenharju on Härköilän kylän asukkaiden käyttämä nimitys Nummelanharjusta.

Näyttelyn tekstien pohjana käytetyt lähteet:

 Agricola, Mikael. Daavidin psalttari, 1551.

inskt Museum, 1894. Jättesagor från Wichtis.

Ganander, Christfrid. Mythologia Fennica, 1789.

Halla, Onni (toim.). Vihdin kirja. Kuvauksia Vihdistä kautta aikojen. 1969.

Huurre, Matti. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. 1995.

Kerkkonen, Gunvor. S:t Olof och Hiisi. Nordenskiöld-Samfundets Tidskrift, 1953.

Koski, Mauno. Itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanue. Semanttinen tutkimus I. Turun yliopiston julkaisuja Annales Universitales Turkuensis. 1967. 

Kovalainen, Ritva ja Seppo, Sanni. Puiden kansa. 2006.

Kulonen, Ulla-Maija : Miten suomalaiset kiroilivat ennen kristinuskoa? Kielikello. 1/1990.

Lehikoinen, Heikki. Tuo hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa. Teos, Helsinki.

Ojanen, Eero. Suomen muinaisjäännöksiä. 1995.